Huomenna on se päivä, kun M. lähtee takaisin. En haluaisin päästää häntä.

Kaikki luulevat sen johtuvan itsekkäistä syistä, vain ja ainoastaan niistä. Osittain johtuukin, mutta vain osin. Enemmän asiassa painaa se raskas taakka, mitä hänellä on kannettavanaan. Taakka, jota hän ei halua jättää, joka murskaa hänet alleen. Ja sitä en halua, en ikipäivänä. Hän merkitsee minulle niin paljon. Rakastan häntä yhä.

Haluaisin olla hänen tukenaan, auttaa ja rohkaista. Tiedän, että se on tässä tilanteessa mahdotonta. Voin vain jäädä odottamaan epätietoisena miten käy. Sen kuitenkin tiedän, että odotan häntä täällä aina, autan ja lohdutan, jos hän sitä kaipaa. Nyt voin vain hyvästellä hänet ja toivoa, että ratkaisu tulee pian. Johonkin suuntaan. Sillä kumpaankin suuntaan se on parempi kuin nykytilanne. Tiedän, miten toivoisin sen päättyvän.


12.3.00
Kaikkialla ympärilläni minulle rakkaat ihmiset onnistuvat satuttamaan minua yksi toisensa jälkeen. Tunnen itseni hyvin petetyksi, sillä en ymmärrä mitä olen tehnyt joutuakseni tähän tilanteeseen.En enää jaksa välittää muista. Tästä lähtien elän kuten muut, ajatellen vain itseäni.Aion tehdä sen, mitä vastaan olen pitkin taistellut. Aion vihdoin myöntää itselleni mitä todella tunnen, mitä tahdon. Vaati se kuinka paljon hyvänsä, aion saada haluamani. Välittämättä siitä, miltä muista tuntuu. Ei, en ole näin kylmä. En. Olen vain niin loukattu, väsynyt. Sekaisin. Haluan vihdoin jotain omaa kun kaikilla muillakin on.


21.3.2000
En oikein ymmärrä, miten taas muutamassa päivässä on voinut tapahtua niin paljon. Monet asioista on varsin pieniä ja pinnallisia, mutta sitten on isoja asioita, jotka vaikuttavat vielä pitkän aikaa kaikkeen mitä teen. Tuntui niin ahdistavalta ja painostavalta tulla tänään töihin. en tiedä, miten tämä sotku voisi saada onnellisen päätöksen. Tuskin voikaan ja se todella pelottaa.


22.3.2000
Toinen helvetillinen päivä. Ahdistus tuntuu kasvavan joka aamu, kun avaan tuon oven astuakseni sisään. Kaikki toitottavat, että jotain minun on tehtävä, mutta kun en tiedä mitä. Olen neuvoton, eikä kukaan osaa auttaa. Toivoisin, että esimieheni ottaisi vastuun teostaan ja lähestyisi itse minua selvittäen tämän ongelman. Minulla ei siihen ole voimia. Syyttömän taakka on raskas.


26.3.2000
Tänään tuli taas yksi päivä lisää outojen päivien jonoon. Oivallusten päivä. Luulen, että olen vihdoin saanut kiinni siitä langanpäästä, jonka avulla koko vyyhti, tämä suuri ja ahdistava masennus on mahdollista purkaa, työtä lukuunottamatta.

Olen joutunut lyhyessä ajassa tilanteeseen, jossa joudun rakentamaan koko identiteettini uudelleen, pala palalta, kohta kohdalta. Mitä olen, mihin uskon, mitä haluan.Tuntuu niin vaikealta luopua siitä, millainen ennen olin, koska niin iso osa minua haluaa olla sitä yhä.

Mutta minun on pakko ottaa huomioon nykyhetki, tunnustaa tosiasiat. Olla realisti, vaikka jokainen solu minussa on aina ollut realismia vastaan. Päivittäinen elämäni on muuttunut hirveästi. Olen itse muuttunut hirveästi, ajatuksiltani ja ulkonäöltäni. Mutta myös uskoni olen kyseenalaistanut. Kaiken sen, minkä avulla olen hahmottanut maailmaa tähän asti.

Olen löytänyt kaikki ne asiat, jota minun pitää selvittää. Nyt täytyy enää vain löytää vastaukset.


27.3.2000
Niin. Tänään olen löytänyt muutaman vastauksen. Tiedän edenneeni hiukan. Mutta se eteneminen on niin pientä, tuntuu musertavalta ajatella kuinka paljon minulla on vielä edessä. Tiedän olevani malttamaton. Olen yrittänyt etsiä sitä, mikä vastaa sitä, mihin uskon, mikä voisi vahvistaa niitä käsityksiä mitä minulla on maailmasta. Ja olen jotain löytänytkin. Ja jos en suoria vastauksia, niin ainakin varmuuden siitä, että suunta on oikea. Tiedän, että voin löytää vielä täydellisesti etsimäni.Luulin pitkään, että uskoni on vain minun asiani. Ja niinhän pohjimmiltaan onkin. Mutta koen tärkeäksi löytää tukea uskooni, selityksiä niihin asioihin, joita en itse ymmärrä täysin. Olen pohtinut myös paljon mahdollisuutta elää täysin ilman uskoa. Mutta en usko sen olevan mahdollista, kenellekään. Jollain tavalla jokaisen pitää selittää itselleen maailma, johonkin teoriaan elämän olemassaolosta pitää uskoa. Jollekin se merkitsee Jumalaa, jollekin jatkuvaa sielun kiertokulkua, jollekin täysin Jumalatonta, yliluonnotonta totuutta, jossa elämän tarkoitus on syntyä, tuottaa lisää jälkeläisiä ja kuolla. Mutta kyse on silti uskosta. Uskosta siihen, miten elämä rakentuu.

Jumalattomuuskaan ei ole minulle todellinen vaihtoehto. Tiedän, että meitä ylempi voima on olemassa. Ja uskon Raamattuun. Varauksella. Tiedän, ettei se ole täydellinen. Tiedän, että sen sisältö riippuu käännöksestä, kääntäjästä, ajasta. Mutta uskon, että totuus löytyy siitä. Jatkan siis etsintää siltä pohjalta.

Huomenna pitäisi mennä taas töihin. Nämä sairaslomapäivät ovat olleen ihanteellisia rentoutumiseen ja itsensä kasaamiseen. Ehkä minulla nyt on voimia jatkaa taas muutama päivä eteenpäin. Aurinko ja lähestyvä kesä tekee ihmeitä. Vaikka tänään en valoisaan aikaan ulos astunutkaan, ikkunan läpi suodattuvat säteetkin tekivät minut onnelliseksi. Kasasin peitoista keon lattialle siihen, missä säteet hyväilivät paljasta ihoani. Kissat hurrasivat kyljessä ja katselin lokkien tanssia taivaalla. Olisin voinut alkaa laulaa onnesta ja hyvänolontunteesta. Ja lauloinkin.


29.3.2000
En tiedä enää mihin uskon. Kuulin tuon lauseen tänään jostain. Se kuvaa paremmin kuin hyvin tämänhetkisiä ajatuksiani. Ja se ei liity uskontoon, tai siihenkin, mutta koko elämääni. Kaikkeen. En usko enää itseeni.