Ehkä ajattelen liikaa kuolemaa - mutta en oikein osaa muutakaan. Ne ajatukset tulee väkisin mieleen. Ympärillä on taas niin paljon masentuneita ihmisiä. Ja se ei voi olla vaikuttamatta myös minuun. Haluan aina auttaa.Se on aina ollut siunaus - ja kirous. Tänään haluaisin kyetä olla välittämättä kenestäkään. Mennä peiton alle, ihan yksin, ja tuijottaa kattoon. Miettiä ja tuumia, vain minua itseäni.


10.2.2000 Hiukan valoisampi päivä. Johtunee myös siitä, että tänään ei tarvitse raahautua töihin. Aamulla katselin ikkunasta auringonnousua ja riemuitsin kevään lähenemisestä. Kaipaan valoa ja odotan auringon luomaa lämpöä, säteiden kutittelua ihollani.

Näin yksi yö unta valkovuokoista. Olin koivumetsässä, jossa valo siivilöityi hiirenkorvien lomasta alas kankaalle. Keskellä kumparetta kasvoi kolme hentoa valkovuokkoa. Ilma oli lempeän raikas ja taustalla linnut lauloivat hiljaa ilostaan.Harvoin olen niin tuntenut itseni niin rentoutuneeksi kuin sinä aamuna herätessäni.

Kaipaan lepoa ja rauhaa. Kaipaan paikkaa missä voisin olla eristyksissä kaikesta ja kerätä itseni kasaan. Ehkä siihen tulee mahdollisuss. Aika näyttää. Siihen asti yritän tulla toimeen rakkaani ja ystävieni tuella. Tänäänkin näen yhden heistä. Yhden rakkaimmista. Tiedän, että se antaa taas paljon voimia huomiseen.


11.2.2000
Viime aikaiset ajatukseni heijastelevat suurta väsymystä. En tiedä, mitä tapahtuu, jos en anna periksi ja lepää. Mutta toistaiseksi siihen ei ole mahdollisuutta. Olen miettinyt, mistä tämä kamala stressi johtuu. Työstä suurimaksi osin. Mutta myös siitä, että vapaa-ajallakin koen, että kaikki tärkeät asiat jää tekemättä. Mutta sekin on seurausta töistä. Jään odottamaan.


12.2.2000
Tänään on taas väsymyksestä johtuva pöhnä. Yöllä olisi teoriassa voinut nukkua. Mutta vain teoriassa. Käytännössä mielenkiinto oli ihan muualla. P. ajatuksineen piti meitä hereillä. En voi olla miettimättä, mitä se tyhjä hymy kätkee milloinkin taakseen. Sillä toisin, kuin mihin olen tottunut, hän ei puhu. En ole tottunut moiseen sulkeutuneisuuteen. En tiedä onko se ujoutta, pelkoa, ehkä ahdistusta. Mutta sen tiedän, että se kiusaa minua

Aamulla ulkona oli täydellinen leijailukeli. Se vain jäi käyttämättä. Harmittaa. Juha makaa kiukkuisena sohvalla. Haluaisin lähteä, mutta en uskalla ehdottaa sitä ääneen. Tiedän, ettei kiukkuisuus ole minusta lähtöisin. Pistän se väsymyksen piikkiin. Häntä masentaa, enkä oikein tiedä mitä sanoisin kohottaakseni hänen mielialaansa. Sillä eniten maailmassa haluan, että hänen on hyvä.


14.2.2000
Heräsin huomaamaan, että kello on jo yksi - iltapäivällä. Taas koko päivä meni hukkaan. Kuuntelen Vilkkumaata vaikken edes pidä hänestä. Katselen ikkunasta ulos, vaikka pilvinen sää masentaakin. Mietin töitä, vaikka se saakin minut voimaan pahoin. Suren edelleenkin leijaani, jonka puu omi itselleen. Typerä puu!

Tänään on tekopyhien ylin juhla, teennäistä teennäisempi ystävänpäivä. Juhlikoot keskenään. En vastaa yhteenkään korttiin, tekstiviestiin tai mailiin. En edes hymyile. Muistan ystäviäni kyllä, mutta takuuvarmasti jokaikisenä vuoden päivänä paitsi nyt. Menen ruokkimaan kissat.


15.2.2000
Vuorokausi vaihtunut uudeksi. Lievä humalatila rauhoittaa niin, että voin olla kotona tarvitsematta paeta. Kaikki se rakkaus ja kiintymys mikä syntyi, on kuollut. Vai onko kuollut, mutta kuitenkin jossain niin kaukana, etten enää tavoita sitä. Jäljellä on vain suuri kipu, tuska, jonka yli en näe. En olisi uskonut tässä käyvän näin.En olisi halunnut tässä käyvän näin. Niin monta anteeksiantoa, niin monta unohdusta - mutta silti tilanne on nyt se mikä on. Suru pusertaa rintaa ja tekee olon tukalaksi. En saa kunnolla henkeä. Kaikki tuntuu niin turhalta. Jälleen kerran uskoni ihmisiin on mennyt. En tiedä, onko tämä se viimeinen kerta kun sen haluan todeta. En tiedä, onko tämä se kerta, jonka jälkeen on parempi luovuttaa, päästää irti. Lakata uskomasta utopiaan.


15.2.2000
Vuorokausi on edelleen sama, mutta herättyäni on päivä vaihtunut uuden auringon myötä. En jaksa olla enää masentunut. Lapsi, jota luulen sisälläni kantavan, ei ole tehnyt mitään saadakseen sellaisen äidin. Hänelle aion olla hyvä ihminen. Ilman valheita, ilman petoksia. Rakastaa häntä koko sydämestäni. Näin olen päättänyt, ja siksi en anna itseni vaipua masennukseen, vaan ajattelen kaikkea sitä hyvää mitä minulla on jäljellä; Kissat, ystäväni, Minna. Koko elämä. Ei elämäni kaadu yhteen mieheen. Poikaan. Ihmiseen, joka ei ansaitse minua. Minulla on arvoni ja tänään jaksan uskoa siihen koko sydämestäni.


17.2.2000
Päästin Jäniksen vapaaksi. Raukka oli ollut niin pitkään häkissään, että sekosi aivan vapaudestaan. Hyppi paikallaan, viskeli jalkojaan, oli kuin nuori varsa ensi kertaa laitumella. Sitä oli niin suloista katsella. Osaisinpa itse nauttia yhtä paljon harvoista vapauden päivistä. Mietin, pitäisikö mennä sängylle vielä hetkeksi. Maata hiljaa paikallaan. Ja sitten nousta.Tehdä päivän hyvän työn, mikä se sitten olisikaan. Mutta en sittenkään. Jään taas tähän. Tuijottamaan turhautuneena näyttöä. Ja miettimään, milloin oikea elämäni alkaa.


18.2.2000
Kaipaan kesää joka päivä enemmän. Sitä mukaa kun valo syrjäyttää pimeän, kasvaa kaipaukseni. Näin taas unta kesästä. Hennosta viljasta. Pellosta, jonka laitaaa kuljen. Illalla, kun aurinko menee nukkumaan. Poimin tähkän, vielä lapsen. Silitin sen hentoja vihneitä. Kuulin linnut ja hyönteiset. Mutta nyt on talvi. Kesän voin elää vain unissani. Ja kaivata.


22.2.2000
Kirjoitin aamulla, mutta muutin mieleni ja deletoin sen kaiken. Ei niin saa tehdä, tiedän. Mutta vedän minä viivoja päiväkirjaanikin, revin sivuja, muutan lauseita. Miksen tekisin sitä siis tässäkin. Sillä olen taikauskoinen. Ja se, mitä kirjoitin, manasi minut ikuiseksi kakkoseksi. Tai olisi manannut. Tai manasi. Mistä minä tiedän, astuiko kirous jo voimaan. Jos niin on, voin huomenna jättää tulematta. Jos ei, silloin todella voin olla iloinen, sillä edes kerran olen muuta kuin kakkonen. Annan huomisen jälleen kerran näyttää kyntensä.


23.2.2000
En voi olla pitämättä aitiopaikastani. Seitsemännestä kerroksesta avautuu näkymä yli koko kaupunginosan, aina kauas metsänreunaan asti, jossa päivänkajo lämmittää pakkasen puremia puita kullanvaalealla hyväilyllään. Kovasta pakkasesta huolimatta ulkona odottava maailma vaikuttaa kutsuvalta. Odotan, että saan päivän työni päätökseen ja pääsen ulos.

Tänään olen pohtinut paljon sitä, miksi J:n eilinen kysymys kokoukseen menosta tuntui niin pahalta. Ja luulen, että tiedän syynkin. Pelkään, että se rengas, mikä ennen puristi, kirisyy jälleen. Se rengas, ahdasmielisyys ja tietynlainen suvaitsematomuus, on varmasti suurin peloistani. Toki se, mitä syyksi sanoin, halu olla harvoina vapaailtoina yhdessä, vaikuttaa. Mutta ei se ole se todellinen syy. Minua ahdistaa ajatus siitä, että se piste, mihin nyt olemme päässet, siirtyisi taas muuttuvien ajatusten ja asenteiden myötä. Muutoksen hyväksyn, mutta silloin kun se johtaa kehitykseen. Ja tässä tapauksessa jos suunta muuttuu, se muuttuu suuntaan jossa en sitä halua nähdä. Hän ei pysty elämään periaatteidensa mukaan. Hän tulee onnettomaksi, koska kokee, että jatkuvasti hänellä on jotain omallatunnollaan. Mutta ei sen pitäisi mennä noin. Olen pyytänyt häntä miettimään asioita. Ottamaan etäisyyttä asioihin ja katsomaan hiukan kauempaa, onko tuo se, mihin hän todella haluaa uskoa. Koska siihen tarvitaan etäisyyttä. Ilman sitä ei ole objektiivisuutta. Ja siihen tarvitaan aikaa. Aikaa irrottautua niistä totutuista toiminta- ja ajatusmalleista. Mutta toistaiseksi hän ei ole halunnut. Edes keskustella asiasta. Ja se loukkaa minua. Asiat junnaa paikallaan.


26.2.2000
Olen levoton. On lähes mahdotonta pysyä aloillaan. Levottomat jalat, levoton mieli. Haluan päästä vapaaksi arjesta. Kiipeillä liukkailla rantakallioilla päivät. Hypätä ensimmäiseen vastaantulevaan bussiin. Ruokkia oravia Seurasaaressa. Lennättää leijaa ja laskea mäkeä. Olla ja elää hetkessä. Elää ja noudattaa jokaista mielijohdetta. Olla se minä, joka ennen olin. Sillä nyt olen - aikuinen.


29.2.2000
Karkauspäivä. Muistan edellisen karkauspäivän. Silloin mietin, joko seuraavana voisin kosia naistani. Ja viedä hänet vihille. En voi. Eikä minulla ole sitä naistakaan, jota kosia. M. on Suomessa ja se saa minulle entistä levottomamman olon. Sillä muistan kaiken sen, mitä vuosien varrella on tapahtunut. Kaikki ne sanat, kosketuset, ajatukset. Unelmat - ennen kaikkea ne unelmat. Jotkä vielä tänäkin päivänä roikkuvat kysymyksenä ilmassa. Entä jos olisimme päättäneet toisin? Ne unelmat aiheuttavat minulle olon, jonka kanssa on vaikea olla. Ja tiedän että hänelläkin. Mutta tilanteen kanssa on elettävä. Ja elänkin. Vaikka minuun sattuu, haluan tehdä tämän näin. En halua menettää häntä kokonaan elämästäni.