Viikonloput ovat kuluneet metsässä, meren äärellä. Rauhassa ja hiljaisuudessa. Siellä olen yrittäny kasata itseäni, repiä itseäni sen verran kasaan, että saisin arjen raiteilleen.

Tänään palasin taas Porkkalasta. Ja jo nyt haluan sinne takaisin. Vihreään telttaani rantaan, kolmen käppyrämännyn suojiin. Siihen tuttuun pieneen poukamaan, missä meri lyö sileään kallioon, laulaa läpi päivän ja yön aalloillaan.


11.9.00
Tänään ilmassa oli taas syksyn tuoksu. Näin vaahteran jo kantavan oksallaan keltaista lehteä, oranssia ja punaistakin. Näin vihreän tammenterhon, odottamassa syksyn viimeisiä aurinkoisia päiviä voidakseen imeä kylkiinsä auringon lämmön ja valon, kasvattaakseen kullanruskean pulleuden ympärilleen.

Olen taas hämilläni, enkä tiedä, mikä tie minun pitäisi valita. Enkä tiedä mille tielle osaisin J:n auttaa. Tiedän, että hänen on itse tehtävä valintansa, mutta toivoisin, että voisin jotenkin pehmentää laskua kun pudotuksen aika tulee.

Ei, minun on maltettava haluni puuttua asioihin, edes tällä kertaa.


21.9.00
Kylmä päivä. Raukeat auringonsäteet seinissä. Savu nousee piipusta suoraan taivaalle - niin suoraan, että siihen voisi piirtää täydellisen viivan.

Huomenna Oona tulee viikonlopuksi. Saan harjoitella miltä tuntuu olla äiti. Ja haluaisin olla, se ei vaan ole minun päätettävissäni milloin se tapahtuu.