Ulkona on kesä ja kuuma. Sisällä vain kuuma. Luulin suihkun auttavan, mutta nyt hetki suihkun jälkeen on vielä hiostavampi olo. Olisin jo aamulla aikaisin voinut mennä hakemaan helpotusta rannalta, mutta turhauduin, kun muistin, että iltapäivällä on mentävä töihin. Kesällä iltavuorot ovat minulle sietämättömiä. En saa tehtyä mitään. Aamut odotan hetkeä kun minun pitää lähteä töihin, illalla kotiin päästyäni onkin jo aika mennä nukkumaan. Onneksi näitä viikkoja osuu vain pari kesään.


126.7.00
Kuinka läheisen kuolema voikaan pysäyttää niin totaalisesti. Pysäyttää - ja sotkea kaiken. Minun on jo nyt ikävä Vaaria, vaikka siitä ei ole vielä viikkoakaan kun hän kuoli. Tai itseasiassa on, sillä Vaari kuoli sunnuntaina ja jälleen on sunnuntai.

Koko viikko on ollut asioiden saattamista väkisin eteenpäin. Jo pelkästään hautajaiset ovat tuottaneet niin suunnattoman paljon työtä. Eikä minulla ole käytännönasioissa ollut ketään apuna, vain minä itse ja omat voimani. J:lle olen kyllä suunnattoman kiitollinen siitä henkisestä tuesta, jonka hän on minulle antanut. Ilman häntä tuskin olisin kaikesta selvinnytkään.

Nyt kun kaikki on järjestetty ja äitikin on tullut vierailta mailta mummin tueksi, huomaan, että yhtäkkiä minut on täyttänyt kummallinen tyhjä olo. Kertaakaan vaarin kuoleman jälkeen minulla ei ole ollut aikaa tehdä surutyötä - kaikki ne järjesteltävät asiat ja muiden tukeminen on pitänyt minut erillään omasta surustani. Mutta nyt tunnen, kuinka tyhjää täyttää hiljalleen vyöryvä musertava tunne. Tuska niin läheisen ihmisen menetyksestä.

Korvissani soi O:n kirkkaalla ja varmalla lapsenäänellään lausuma lohdullinen lause: "Vaali on eekeli. Vaali taivaassa" - yritän uskoa siihen.


20.7.00
Eilisestä alkaen olen taas yhden vuoden vanhempi. Vanhempi mutten viisaampi. Enkä tyhmempi. Vain väsyneempi. Turhautuneempi. Mutta se kuuluu elämään. Vanhenemiseen.

Miten muut ovat kasvaneet isoiksi, aikuisiksi? Minulta se ei tunnu sujuvan. En kasva aikuiseksi, en pysty rauhoittumaan. Olen kai ikuisesti levoton minä. Minä joka pakottaa minut maailman ääriin, minä joka laittaa minut huutamaan tyhjälle merelle, kunnes ääni ei enää kulje. Minä, joka on niin toisenlainen kuin pienenä kuvittelin, toivoin olevani.

Mutta minä olen tämä minä. Olen ja elän. Ja näin olen paras minä. Muuten en osaisikaan elää.


31.7.00
Olin yllättynyt, kun mummi sai käteensä lapion ja kehoituksen luoda hauta itse umpeen ja niin taisi olla mummikin. Kiltisti hän teki työtä käskettyä kunnes ei enää jaksanut. Rankka viikonloppu muutenkin, onneksi se on nyt ohi.

Ihmissuhteet on taas ihan kiemuralla. Olen kyllä siinä niin mestari, että kaulaani pitäisi laittaa roikkumaan iso varoituskolmio, jossa pyydetään ihmisiä pysymään kaukana minusta.